Tänään oli käynti plastiikkakirurgin vastaanotolla. Ja lähete roikkojen leikkaukseen saatu.
Kirurgi katseli tuon mahan ja sanoi heti, että näissä leikkauksissa tuo nahanpoisto on tehty vähän kuin "kaupan päälle", ei siitä ole tarvinut kovasti edes keskustella.
Ja kun hän vielä katseli tuota alamahaa, oli sitä mieltä, että ihan hyvä se on poistaa.
Nyt siis odotellaan leikkausaikaa, puolisen vuotta varmaan saa odotella.
Kirurgi kertoili myös leikkauksen kulusta. Ensin poistetaan napa, sitten tehdään sivusuuntaan noin navan korkeudelta viillot navasta molempiin kylkiin. Ja sieltä kyljistä alas karvoituksen reunaan saakka, sen välinen iho poistetaan. Pallean päällä oleva iho venytetään tuohon alamahan päälle ja lopuksi tehdään uusi napa. Leikkaussalissa menee noin kaksi tuntia ja muutama päivä osastolla sen jälkeen (lääkäri puhui vuorokaudesta tai parista, hoitaja muutamasta päivästä). Kuusi viikkoa käytetään korsettia leikkauksen jälkeen, sairaslomaa noin kuukausi.
Kuulostaa kyllä, hmmh, melkoiselta.
Oikeasti sitä miettii myös, että onko tämä tarpeen todella. Ja kyllä vain, kun järjellä mietin, niin ihan tulevaisuuttakin ajatellen tämä on varmasti ihan tarpeellinen toimenpide. Vaikka tuo iho vielä tässä iässä kestäisikin, niin mitä sitten kun mietitään elämää parikymmentä vuotta eteenpäin. Kun ikä alkaa kutosella tai jopa seiskalla, voi olla ettei se iho siellä roikkojen alla enää kestäkään hikoamista, vaan sen kanssa alkaa tulla ongelmia. Ja siinä iässä se leikkauksesta toipuminen ei välttämättä ole kuitenkaan samanlaista. Joten ehkä pitää ajatella myös se järkipuoli tässä asiassa. Plus se, että bonuksena saa timmin mahan :)
Muutakin hyvää siinä käynnissä oli. Kirurgi kehui mun vatsalihaksia =D. Mun piti jännittää ne, koska halusi kokeilla missä kunnossa ne on ja että onko niissä "rakoa" välissä. Ei ollut rakoa ja oli kuulemma tosi timmit lihakset. Eli sixpackia odotellessa :D
Kirurgi puhui myös laihdutuksesta. Eli jos aion joskus vielä laihduttaa, nyt olisi se hetki. Olisi hyvä päästä siihen alimpaan mahdolliseen painoon ennen leikkausta, koska jos vielä sen jälkeen laihtuu, on taas vaara roikkuvasta nahasta. Ja juuri ennen operaatiota ei saa olla kitudieetillä, vaan leikkauksen aikaan pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa. Se nopeuttaa toipumista. Pistää miettimään...
Tällä hetkellä tuon painon suhteen tilanne on se, että tavoitteeseen on 5 kg matkaa. Nahanpoistossa katoaa kuulemma ehkä pari kiloa. Täytyisi siis 3 kiloa pudottaa ennen leikkausta, niin siitä toivuttua olisi tavoite kasassa. Mutta mä mietin, että miten se 3 kilon pudottaminen voi tuntua suuremmalta haasteelta mitä jo pudotettujen 55 kg:n pudotus on ollut? Miten sitä saisi kunnon motivaation taas liikuntaan? Ja pitäisikö sitä taas tosissaan miettiä ruokapäiväkirjaa tai kalorien/proteiinien laskemista? Entä jos sitä ei sittenkään ole vielä tyytyväinen, vaan haluaa vieläkin pudottaa....jos edelleen sitten miettii, että saisipa vielä 5 kg pois.
Tuntuu jotenkin tositosi tyhmältä vaivalta päätään muutamien kilojen pudotuksen takia. Itsekin muistan suurimmillani miten teki mieli sanoa välillä tosi rumasti jollekin, joka murehti vain muutaman kilon pudotuksesta. Että miten ihan oikeasti ne ei näyttäneet edes ylipainoisilta ja miten turhalta se pieni määrä oikeasti tuntui. Ja nyt itse miettii kuitenkin vain muutaman kilon pudotusta. Miten se olisi se viimeinen silaus. Onhan se jollain toisellakin voinut olla viimeinen silaus, jos en vain tiennyt ihmisen historiaa. Tai onko se ollut juuri se ehkäisevä juttu, ettei tarvitsisi koskaan alkaakaan miettiä suurempaa pudotusta?
Tai en tiedä sitten onko omalla kohdalla taustalla se, ettei hahmota vieläkään omaa kehoaan? Edelleen sitä kuvittelee usein olevansa se suurin porukasta. Tai suuren ihmisen vieressä kuvittelee itse olevansa saman kokoinen. Mutta sitten vaikkapa valokuvasta huomaakin totuuden, että sitä saattaakin olla ihan samankokoinen tai jopa pienempi mitä ne muut.
Vai voisiko se kenties olla niin, ettei oikein kukaan hahmota kehoaan kunnolla? Onko niin, ettei muutkaan naiset (yleensä naiset, miehiä syrjimättä) ymmärrä, että ovat jo pieniä? Huolimatta siitä, ettei useimmat ole kokeneet monenkymmenen kilon painonpudotusta. Ja tästä johtuen moni haluaa pudottaa sen muutaman kilon, näyttääkseen entistä paremmilta.
Tiedä häntä sitten miten tuo menee. Siinä kuitenkin muutama ajatus näin perjantai-iltaan, joita tänään pohtinut lääkärikäynnin päätteeksi, kun laihdutusasiat taas ovat ajankohtaisia ainakin jollain tasolla.
perjantai 9. marraskuuta 2012
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Kaksi vuotta hurahtanut
Niin se aika kuluu. Leikkauksen kaksivuotispäivä meni huomaamatta ohi. Pudotus siis edelleen sen sama -55kg. Paino ei liiku, ei ylös eikä alas.
Plastiikkakirurgille tuli kutsu. Menen ensi viikolla käymään arviokäynnillä ja saan tuomion joudunko kärsiä tästä roikkuvasta nahasta forever, vai saanko sitä häipymään kirurgin veitsen avulla. Olisihan se vähän piste iin päälle, että siihen pääsisi. Varsinkin kun kyllähän tuolta nahan alta paikat hikoaakin ikävästi.
Mutta jännäämään jäädään....mä ilmoittelen tänne miten käy :)
Plastiikkakirurgille tuli kutsu. Menen ensi viikolla käymään arviokäynnillä ja saan tuomion joudunko kärsiä tästä roikkuvasta nahasta forever, vai saanko sitä häipymään kirurgin veitsen avulla. Olisihan se vähän piste iin päälle, että siihen pääsisi. Varsinkin kun kyllähän tuolta nahan alta paikat hikoaakin ikävästi.
Mutta jännäämään jäädään....mä ilmoittelen tänne miten käy :)
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Kuvia
Ei ole kaunista katseltavaa. Ei etenkään ennen, mutta ei toki jälkeenkään. Vieläkin tuo maha on ISO, mutta ehkä se on silti melkoisen paljon pienempi kuin ennen.
Kuusi vuotta on muuten näissä kuvissa eroa, mutta tuossa ennen kuvassa painoa oli kuitenkin melkein sama mitä ennen leikkausta.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Vaatekatsausta ja minäkuvaa
Ihan alkuun, oli mukavaa huomata, että blogiini oli tullut uusia lukijoita. Tervetuloa!
Täällä on tehty vaateinventaariota. Osan vaatteista olen toki jo laittanutkin eteenpäin tässä matkan varrella. Mutta aika paljon oli vielä vanhoja vaatteita jäljelläkin. Ja oikeastaan vasta nyt, kun käy niitä läpi, sitä tajuaa kunnolla miten suuri sitä on ollut. Silloin isoimmillani en koskaan edes ymmärtänyt sitä omaa kokoani. Ja nyt kun olen pienempi, en silti ymmärrä omaa kokoani =D
Aiemmin suurimmillaan vaatteet olivat kokoa 54/56. Varmaan toki suurimmaksi osaksi kokoa 52. Joka tapauksessa mahdottoman suuria telttoja.
Tällä hetkellä suurin osa vaatteistani on kokoa 42. Osa jopa vähän pienempiä. Isompana mä aina ajattelin, että jos joskus saan vedettyä koon 44 päälleni, olen ikionnellinen. Mutta jälleen kerran saan huomata sen, että nälkä kasvaa syödessä. Tuo 42 tuntuu muka suurelta koolta, vaikka se taitaa olla suomalaisten naisten yleisimpiä kokoja. Silti sitä miettii, että jos joskus se 38 mahtuisi....
Vähän mietityttää kyllä, että milloin minusta on tullut niin .... pinnallinen. Mä alan kuulostaa juuri siltä, miltä turhamaiset naiset mielestäni kuulostivat silloin kun olin suurempi. Jos joku silloin sanoi, että haluaisi pudottaa 5-10 kg, se kuulosti minusta tosi turhamaiselta. Vaikka en sitä koskaan ääneen sanonut, teki mieli joskus sanoa, että katso peiliin ja mieti vähän. Että tässä vieressäsi on ihminen, joka voisi helposti pudottaa 50 kg, olematta silti liian laiha. Se oikeasti välillä suoraan sanottuna ketuttikin, että joku murehti tuollaisista kilomääristä. Miksi sitten minustakin on tullut juuri samanlainen? Onko se sitten oikeasti niin, että ihmiset eivät osaa katsoa itseään realistisesti sieltä peilistä. Onko omakuva aina niin vaikea käsittää? Toisaalta omassa tapauksessani sen ymmärrän, enhän ole tottunut tämänkokoiseen kehoon, kun olen tätä vasta lyhyen aikaa kantanut. Mutta onko se niin, ettei tähän totu koskaan? Tulenko aina olemaan sellainen, joka haluaisi pudottaa vielä muutaman kilon? Saada vielä hiukan litteämmän vatsan? Tai hiukan muodokkaamman takapuolen? Onko ihminen koskaan täysin tyytyväinen itseensä? Ja jos on, miten tuon tyytyväisyyden voi saavuttaa?
Täällä on tehty vaateinventaariota. Osan vaatteista olen toki jo laittanutkin eteenpäin tässä matkan varrella. Mutta aika paljon oli vielä vanhoja vaatteita jäljelläkin. Ja oikeastaan vasta nyt, kun käy niitä läpi, sitä tajuaa kunnolla miten suuri sitä on ollut. Silloin isoimmillani en koskaan edes ymmärtänyt sitä omaa kokoani. Ja nyt kun olen pienempi, en silti ymmärrä omaa kokoani =D
Aiemmin suurimmillaan vaatteet olivat kokoa 54/56. Varmaan toki suurimmaksi osaksi kokoa 52. Joka tapauksessa mahdottoman suuria telttoja.
Tällä hetkellä suurin osa vaatteistani on kokoa 42. Osa jopa vähän pienempiä. Isompana mä aina ajattelin, että jos joskus saan vedettyä koon 44 päälleni, olen ikionnellinen. Mutta jälleen kerran saan huomata sen, että nälkä kasvaa syödessä. Tuo 42 tuntuu muka suurelta koolta, vaikka se taitaa olla suomalaisten naisten yleisimpiä kokoja. Silti sitä miettii, että jos joskus se 38 mahtuisi....
Vähän mietityttää kyllä, että milloin minusta on tullut niin .... pinnallinen. Mä alan kuulostaa juuri siltä, miltä turhamaiset naiset mielestäni kuulostivat silloin kun olin suurempi. Jos joku silloin sanoi, että haluaisi pudottaa 5-10 kg, se kuulosti minusta tosi turhamaiselta. Vaikka en sitä koskaan ääneen sanonut, teki mieli joskus sanoa, että katso peiliin ja mieti vähän. Että tässä vieressäsi on ihminen, joka voisi helposti pudottaa 50 kg, olematta silti liian laiha. Se oikeasti välillä suoraan sanottuna ketuttikin, että joku murehti tuollaisista kilomääristä. Miksi sitten minustakin on tullut juuri samanlainen? Onko se sitten oikeasti niin, että ihmiset eivät osaa katsoa itseään realistisesti sieltä peilistä. Onko omakuva aina niin vaikea käsittää? Toisaalta omassa tapauksessani sen ymmärrän, enhän ole tottunut tämänkokoiseen kehoon, kun olen tätä vasta lyhyen aikaa kantanut. Mutta onko se niin, ettei tähän totu koskaan? Tulenko aina olemaan sellainen, joka haluaisi pudottaa vielä muutaman kilon? Saada vielä hiukan litteämmän vatsan? Tai hiukan muodokkaamman takapuolen? Onko ihminen koskaan täysin tyytyväinen itseensä? Ja jos on, miten tuon tyytyväisyyden voi saavuttaa?
perjantai 27. heinäkuuta 2012
Mitä teen sitten kun olen laihempi?
Tämä kysymys pyöri mun huulilla vielä pari vuotta sitten, ollessani isoimmillani ikinä, juuri hetki ennen leikkausta.
Ja ne asiat mitä tuolloin mietin:
- voin ostaa ihania, ihania vaatteita, minun ei tarvi vilkaistakaan plus-kokojen puolelle kaupassa
- mahdun istumaan lentokoneessa, niin että saan pöydän laskettua
- mahdun ylipäänsä istumaan lentokoneessa mainiosti
- voin pukeutua kauniisti ja näyttää hyvältä
- mahdun huvipuistossa kaikkiin laitteisiin ja turvakaaret menee kiinni
- huvipuistossa ei tule missään laitteessa painoraja vastaan
- voin juosta tuntematta, että kuolisin sadan metrin jälkeen
- voin kävellä kadulla ilman, että kukaan kiinnittää huomiota siihen miten iso olen.
Ainakin näistä haaveilin aiemmin, joskus olen johonkin laihisfoorumillekin näitä listannut. Ja tiedättekö mitä? Joka ikinen näistä kohdista on toteutunut. Se on käsittämätöntä, kun yhtäkkiä se iskee tajuntaan, että elämän suurimpien haaveiden lisäksi myös nämä ovat toteutuneet. Vaikka ne saattavat normaalipainoisesta tuntua kummallisilta asioilta, runsaasti ylipainoiset tietävät tasan tarkkaan miltä näiden toteutuminen tuntuu.
Lentokonehaaveet on toteutuneet jo muutamaankin otteeseen. Muistan, kun ensimmäistä kertaa "pienenä" menin koneeseen, mun oli pakko koittaa laskea se tarjotinpöytä. Ihan vain siksi, että näin miten hyvin sinne väliin mahduin. Samoin junassa oli pakko kokeilla miten se tarjotin eteen mahtui. Huvipuistossa olen päässyt joka ikiseen laitteeseen, ei tullut painoraja vastaan. Ja turvakaaret mahtuivat kolahtamaan helposti kiinni jopa lasten laitteissa. Toki olen aina onneksi niihin isompanakin mahtunut, mutta silti tämä tuntui nyt kivemmalta. Vaatteita voisin ostella paljon paljon ja vielä enemmän. Harmi, kun tilipussi tulee uhkaavasti liian usein vastaan. Juokseminen sujuu, pari-kolme kilometriä mukavasti. Seuraava haave sen suhteen olisi puolimaraton. Mä olen tainnut tulla hulluksi :S Ja kadulla ei varmaankaan enää kukaan katso sillä silmällä, että jopas tuossa on iso nainen. Päinvastoin, sitä saa ihan erilaisia, hyväksyviä ja jopa ihailevia katseita välillä. Uskomatonta. Vaikka sinällään elämä ei suuresti ole muuttunut laihtumisen myötä, tuntuu useat elämän pienet vivahteet silti paremmilta.
Voi kun tämän onnellisuuden näistä asioista muistaisi aina arjessa pitää mukana.
- voin ostaa ihania, ihania vaatteita, minun ei tarvi vilkaistakaan plus-kokojen puolelle kaupassa
- mahdun istumaan lentokoneessa, niin että saan pöydän laskettua
- mahdun ylipäänsä istumaan lentokoneessa mainiosti
- voin pukeutua kauniisti ja näyttää hyvältä
- mahdun huvipuistossa kaikkiin laitteisiin ja turvakaaret menee kiinni
- huvipuistossa ei tule missään laitteessa painoraja vastaan
- voin juosta tuntematta, että kuolisin sadan metrin jälkeen
- voin kävellä kadulla ilman, että kukaan kiinnittää huomiota siihen miten iso olen.
Ainakin näistä haaveilin aiemmin, joskus olen johonkin laihisfoorumillekin näitä listannut. Ja tiedättekö mitä? Joka ikinen näistä kohdista on toteutunut. Se on käsittämätöntä, kun yhtäkkiä se iskee tajuntaan, että elämän suurimpien haaveiden lisäksi myös nämä ovat toteutuneet. Vaikka ne saattavat normaalipainoisesta tuntua kummallisilta asioilta, runsaasti ylipainoiset tietävät tasan tarkkaan miltä näiden toteutuminen tuntuu.
Lentokonehaaveet on toteutuneet jo muutamaankin otteeseen. Muistan, kun ensimmäistä kertaa "pienenä" menin koneeseen, mun oli pakko koittaa laskea se tarjotinpöytä. Ihan vain siksi, että näin miten hyvin sinne väliin mahduin. Samoin junassa oli pakko kokeilla miten se tarjotin eteen mahtui. Huvipuistossa olen päässyt joka ikiseen laitteeseen, ei tullut painoraja vastaan. Ja turvakaaret mahtuivat kolahtamaan helposti kiinni jopa lasten laitteissa. Toki olen aina onneksi niihin isompanakin mahtunut, mutta silti tämä tuntui nyt kivemmalta. Vaatteita voisin ostella paljon paljon ja vielä enemmän. Harmi, kun tilipussi tulee uhkaavasti liian usein vastaan. Juokseminen sujuu, pari-kolme kilometriä mukavasti. Seuraava haave sen suhteen olisi puolimaraton. Mä olen tainnut tulla hulluksi :S Ja kadulla ei varmaankaan enää kukaan katso sillä silmällä, että jopas tuossa on iso nainen. Päinvastoin, sitä saa ihan erilaisia, hyväksyviä ja jopa ihailevia katseita välillä. Uskomatonta. Vaikka sinällään elämä ei suuresti ole muuttunut laihtumisen myötä, tuntuu useat elämän pienet vivahteet silti paremmilta.
Voi kun tämän onnellisuuden näistä asioista muistaisi aina arjessa pitää mukana.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Hiljaiselosta päivitystä
Mä huomaan, että aina muutaman kuukauden välein tulee tämä päivitysinspiraatio. Saapa nähdä milloin taas seuraavan kerran innostun tänne rustailemaan, en uskalla mitään luvata.
Mutta tässä kun on vielä muutama lomaviikko edessä, niin sitä on enemmän aikaa seurailla myös tätä nettimaailmaa ja sitä kautta myöskin omille päivityksille aikaa edes välillä.
Mä lueskelin äsken Sitten kun -blogia ja mietin, että mä en ole tainnutkaan tuosta hiustenlähtöasiasta tänne koskaan mitään kirjoitella. Ehkä. Joten tässäpä jotain mietteitä siitä. Leikkauksen läpikäyneille, tai varmasti myös monelle muulla tavalla paljon painoa pudottaneelle, taitaa hiustenlähtö olla melkoisen tuttu ongelma. Sitä se oli myös minulla. Muutama kuukausi leikkauksesta, alkoi hiuksia irrota melkoisen paljon. Harjaan jäi joka kerta iso kasa tukkaa ja tuntuu, että vessan lavuaarikin oli aina täynnä mun hiuksiani, kun olin siinä itseäni laittanut työkuntoon. Vitamiineja söin toki säännöllisen epäsäännöllisesti (pakko myöntää, etten ole niiden suhteen kyllä tarpeeksi orjallisesti ohjeita noudattanut *nolo*). Ja veriarvot oli kaikissa tarkastuksissa hyvät. Silti hiuksia vain irtosi. Ja myös kynnet tuntuivat olevan melko huonossa kunnossa jossain vaiheessa. Mutta myös tästä ongelmasta selvittiin ajan kanssa. Jossain vaiheessa hiustenlähtö lakkasi ja kynnet alkoivat vahvistua. Uutta hiusta alkoi kasvaa ja olikin vaihe, jolloin muutenkin ohuissa hiuksissani oli inhottava muutaman sentin mittainen sänki. Ja tuolloin kampaaja ei suositellut edes kovia värikäsittelyjä hiuksiini, että se pääsisi vahvistumaan kunnolla. Eli jollain huuhteluilla mentiin ja täytyy myöntää, etten ehkä ollut tuossa vaiheessa kaikkein edustavimmillani. Nyt kuitenkin tuosta selvittyäni, hiukset ovat ehkä jopa aavistuksen aiempaa vahvemmat. Sänki on saavuttanut muun hiuksen pituuden ja tämä pää alkaa olla taas ihan kiva, varsinkin kun saa taas väriäkin siinä käyttää paremmin! :)
Toinen asia, mikä saattaa muuttua leikkauksen tai painonpudotuksen myötä, on kuukautiskierto. En tiedä olenko kauhean pätevä tästä asiasta sinänsä puhumaan, kun itselläni on hormonikierukka, joka saattaa myös vaikuttaa kiertoon. Mutta silti siinä on tullut muutoksia. Aiemmin kierukka oli välillä jopa kadottanut kuukautiseni lähes kokonaan, tai ainakin ne tulivat hyvin hyvin harvakseltaan (pari kertaa vuodessa) ja epäsäännöllisesti. Nyt kuukautiskiertoni on päivälleen säännöllinen. Tosin vuoto on onneksi hyvin niukkaa, eli eipä tuo kauheasti onneksi arkeen vaikuta. Jotenkin sitä vain tuntee ehkä olonsa tavallaan jopa naisellisemmaksi tämänkin asian myötä :D
Ai niin, olihan mulla vihdoin myös "vuositarkastus" leikkauksesta. Puolitoista vuotta operaation jälkeen, eli täällä on melkoisen paljon kyllä lääkäriajat myöhässä. Mutta enpä mä tuota kovasti kiiruhtanutkaan, kun ei mulla ole ollut edelleenkään mitään ongelmia. Veriarvot olivat aivan huiput, kolesteroliarvoista lääkäri erityisesti sanoi, että yleensä moisiin arvoihin pääsee vain lääkityksellä. Verikokeet multa otettiin itse asiassa kahteen otteeseen, koska ravintoterapeuttikäynnin ja lääkärikäynnin välissä oli pari kuukautta aikaa. Ensimmäisissä verikokeissa oli D-vitamiini hiukan alakanttiin, samoin B-vitamiini. Mutta se varmaan johtui tuosta laiskahkosta vitamiininsyönnistäni, josta aiemmin mainitsinkin. Mutta kokeiden jälkeen aloin syömään vitamiinit säännöllisemmin, joten lääkärikäyntiin mennessä oli saatu nekin arvot huippulukemiin. B-vitamiinista muuten huomaankin itsekin jos se on alhainen; suupielet alkavat rohtua ja halkeilla. Tuolloin olen omatoimisesti ottanut vähä tujumman kuurin vitamiinia ja hetken päästä on taas suupielet kunnossa.
Nahkaleikkauksesta oli myös lääkärin kanssa puhetta. Hän katsoi noita mun roikkoja ja sanoi, että ne näyttää kyllä sen verran lieviltä, ettei hän välttämättä lähtisi niitä leikkaamaan. Kuulemma kaikilla synnyttäneillä naisilla kun jonkin verran paikat roikkuu. Mutta kuitenkin hän laittoi lähetteen plastiikkakirurgin arvioon, katsotaan siis mitä siellä sanotaan. Itsehän olisin totta kai operaatioon menossa, jos siihen pääsen. Olisihan se kuitenkin tavallaan piste iin päälle ison pudotuksen jälkeen. Ja minusta tuntuu, etten tuota viimeistä 5 kg:akaan saa puristettua millään, eli voisiko ne viimeiset kilot roikkua noissa roikkuvissa nahoissa? Mene ja tiedä. Mutta kyllähän se ajatus noista eroon pääsemiseki olisi melkoisen houkuttava. Vaikka ne saakin melko hyvin vaatteiden alle piilotettua, mutta jos vielä jonain päivänä saisin ne biksut puettua päälle...
Tulipahan taas rustattua kunnolla, monen kuukauden edestä :D. Saapa nähdä saako seuraavaakin postausta odottaa taas 4 kk. Mitään en lupaa! :)
Mä lueskelin äsken Sitten kun -blogia ja mietin, että mä en ole tainnutkaan tuosta hiustenlähtöasiasta tänne koskaan mitään kirjoitella. Ehkä. Joten tässäpä jotain mietteitä siitä. Leikkauksen läpikäyneille, tai varmasti myös monelle muulla tavalla paljon painoa pudottaneelle, taitaa hiustenlähtö olla melkoisen tuttu ongelma. Sitä se oli myös minulla. Muutama kuukausi leikkauksesta, alkoi hiuksia irrota melkoisen paljon. Harjaan jäi joka kerta iso kasa tukkaa ja tuntuu, että vessan lavuaarikin oli aina täynnä mun hiuksiani, kun olin siinä itseäni laittanut työkuntoon. Vitamiineja söin toki säännöllisen epäsäännöllisesti (pakko myöntää, etten ole niiden suhteen kyllä tarpeeksi orjallisesti ohjeita noudattanut *nolo*). Ja veriarvot oli kaikissa tarkastuksissa hyvät. Silti hiuksia vain irtosi. Ja myös kynnet tuntuivat olevan melko huonossa kunnossa jossain vaiheessa. Mutta myös tästä ongelmasta selvittiin ajan kanssa. Jossain vaiheessa hiustenlähtö lakkasi ja kynnet alkoivat vahvistua. Uutta hiusta alkoi kasvaa ja olikin vaihe, jolloin muutenkin ohuissa hiuksissani oli inhottava muutaman sentin mittainen sänki. Ja tuolloin kampaaja ei suositellut edes kovia värikäsittelyjä hiuksiini, että se pääsisi vahvistumaan kunnolla. Eli jollain huuhteluilla mentiin ja täytyy myöntää, etten ehkä ollut tuossa vaiheessa kaikkein edustavimmillani. Nyt kuitenkin tuosta selvittyäni, hiukset ovat ehkä jopa aavistuksen aiempaa vahvemmat. Sänki on saavuttanut muun hiuksen pituuden ja tämä pää alkaa olla taas ihan kiva, varsinkin kun saa taas väriäkin siinä käyttää paremmin! :)
Toinen asia, mikä saattaa muuttua leikkauksen tai painonpudotuksen myötä, on kuukautiskierto. En tiedä olenko kauhean pätevä tästä asiasta sinänsä puhumaan, kun itselläni on hormonikierukka, joka saattaa myös vaikuttaa kiertoon. Mutta silti siinä on tullut muutoksia. Aiemmin kierukka oli välillä jopa kadottanut kuukautiseni lähes kokonaan, tai ainakin ne tulivat hyvin hyvin harvakseltaan (pari kertaa vuodessa) ja epäsäännöllisesti. Nyt kuukautiskiertoni on päivälleen säännöllinen. Tosin vuoto on onneksi hyvin niukkaa, eli eipä tuo kauheasti onneksi arkeen vaikuta. Jotenkin sitä vain tuntee ehkä olonsa tavallaan jopa naisellisemmaksi tämänkin asian myötä :D
Ai niin, olihan mulla vihdoin myös "vuositarkastus" leikkauksesta. Puolitoista vuotta operaation jälkeen, eli täällä on melkoisen paljon kyllä lääkäriajat myöhässä. Mutta enpä mä tuota kovasti kiiruhtanutkaan, kun ei mulla ole ollut edelleenkään mitään ongelmia. Veriarvot olivat aivan huiput, kolesteroliarvoista lääkäri erityisesti sanoi, että yleensä moisiin arvoihin pääsee vain lääkityksellä. Verikokeet multa otettiin itse asiassa kahteen otteeseen, koska ravintoterapeuttikäynnin ja lääkärikäynnin välissä oli pari kuukautta aikaa. Ensimmäisissä verikokeissa oli D-vitamiini hiukan alakanttiin, samoin B-vitamiini. Mutta se varmaan johtui tuosta laiskahkosta vitamiininsyönnistäni, josta aiemmin mainitsinkin. Mutta kokeiden jälkeen aloin syömään vitamiinit säännöllisemmin, joten lääkärikäyntiin mennessä oli saatu nekin arvot huippulukemiin. B-vitamiinista muuten huomaankin itsekin jos se on alhainen; suupielet alkavat rohtua ja halkeilla. Tuolloin olen omatoimisesti ottanut vähä tujumman kuurin vitamiinia ja hetken päästä on taas suupielet kunnossa.
Nahkaleikkauksesta oli myös lääkärin kanssa puhetta. Hän katsoi noita mun roikkoja ja sanoi, että ne näyttää kyllä sen verran lieviltä, ettei hän välttämättä lähtisi niitä leikkaamaan. Kuulemma kaikilla synnyttäneillä naisilla kun jonkin verran paikat roikkuu. Mutta kuitenkin hän laittoi lähetteen plastiikkakirurgin arvioon, katsotaan siis mitä siellä sanotaan. Itsehän olisin totta kai operaatioon menossa, jos siihen pääsen. Olisihan se kuitenkin tavallaan piste iin päälle ison pudotuksen jälkeen. Ja minusta tuntuu, etten tuota viimeistä 5 kg:akaan saa puristettua millään, eli voisiko ne viimeiset kilot roikkua noissa roikkuvissa nahoissa? Mene ja tiedä. Mutta kyllähän se ajatus noista eroon pääsemiseki olisi melkoisen houkuttava. Vaikka ne saakin melko hyvin vaatteiden alle piilotettua, mutta jos vielä jonain päivänä saisin ne biksut puettua päälle...
Tulipahan taas rustattua kunnolla, monen kuukauden edestä :D. Saapa nähdä saako seuraavaakin postausta odottaa taas 4 kk. Mitään en lupaa! :)
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Liebster blog
Liebster Blog
J.B Sitten kun -blogista antoi minulle liebster blog -haasteen. Kiitos!
Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!
Nyt tuleekin vaikeampi osuus. En niin säännöllisesti lueskele blogeja, että suoralta kädeltä keksisin viisi parasta. Mutta yritetään. Haaste eteenpäin siis seuraaville:
Fantille, Rouva Rubiinille, Wee2beelle, Iso P:lle sekä Mustikalle.
Mä en tosin ole varma onko teillä kaikilla alle 200 lukijaa. Mistä sen näkee?Laittakaapa eniveis eteenpäin suosikeillenne! :)
J.B Sitten kun -blogista antoi minulle liebster blog -haasteen. Kiitos!
Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!
Nyt tuleekin vaikeampi osuus. En niin säännöllisesti lueskele blogeja, että suoralta kädeltä keksisin viisi parasta. Mutta yritetään. Haaste eteenpäin siis seuraaville:
Fantille, Rouva Rubiinille, Wee2beelle, Iso P:lle sekä Mustikalle.
Mä en tosin ole varma onko teillä kaikilla alle 200 lukijaa. Mistä sen näkee?Laittakaapa eniveis eteenpäin suosikeillenne! :)
maanantai 12. maaliskuuta 2012
Shoppailuja
Pääsin viikonloppuna shoppailemaan ystäväni kanssa. Tarkoituksenani oli ostaa vapaa-ajan vaatteita, sellaisia joilla voisi lähteä juurikin vaikka shoppailemaan. Lopputuloksena oli, että ostin työvaatteita. Niitä mulla alkaa olla ihan mukavasti kaapissa jo muutenkin, joten ei olisi tarvinut. Mutta tulipa ostettua. Ja toisaalta noita ostamiani farkkuja voi toki käyttää vapaa-ajallakin, laittaa vain vähän rennompaa yläosaa kaveriksi.
Kaikkein parhaalta tuntui, että minä ostin Levikset kokoa 30/34. Oikeasti, mä en tiedä milloin olisin 30-tuumaiset farkut laittanut jalkaani...en varmaan tyyliin ikinä! Käsittämätöntä, mutta myös käsittämättömän ihanaa!
Paino taitaa olla taas humpsahdusvaiheessa. Nyt viimeiset kuukaudethan tämä paino on mennyt niin, että pysyy pitkään pitkään samassa. Sitten yhtäkkiä humpsahtaakin pari kiloa kerralla alaspäin. Nyt en ole muistanut käydä puntarilla, mutta veikkaisin sen menneen alemmas. Viimeiset pari viikkoa olen hypännyt vessassa jatkuvasti, nesteet ovat varmasti lähteneet liikkeelle. Pitääkin koittaa huomenna käydä vaa'alla. Jokohan sitä kohta pääsisi seuraavalle kymmenluvulle!
Aamulla kävin verikokeissa. Ensi viikolla on vihdoin leikkauksen vuositarkastus, joten sitä varten tarkistellaan vitamiinipitoisuuksia ym. verestä. Saisinpa samalla juteltua myös sitä nahkojen poistosta!
Vaan nyt lueskelemaan teidän muiden blogeja! Pitäisikin päivittää seurattavien listaan lisää blogeja, monia mukavia olen taas viime aikoina löytänyt!
Kaikkein parhaalta tuntui, että minä ostin Levikset kokoa 30/34. Oikeasti, mä en tiedä milloin olisin 30-tuumaiset farkut laittanut jalkaani...en varmaan tyyliin ikinä! Käsittämätöntä, mutta myös käsittämättömän ihanaa!
Paino taitaa olla taas humpsahdusvaiheessa. Nyt viimeiset kuukaudethan tämä paino on mennyt niin, että pysyy pitkään pitkään samassa. Sitten yhtäkkiä humpsahtaakin pari kiloa kerralla alaspäin. Nyt en ole muistanut käydä puntarilla, mutta veikkaisin sen menneen alemmas. Viimeiset pari viikkoa olen hypännyt vessassa jatkuvasti, nesteet ovat varmasti lähteneet liikkeelle. Pitääkin koittaa huomenna käydä vaa'alla. Jokohan sitä kohta pääsisi seuraavalle kymmenluvulle!
Aamulla kävin verikokeissa. Ensi viikolla on vihdoin leikkauksen vuositarkastus, joten sitä varten tarkistellaan vitamiinipitoisuuksia ym. verestä. Saisinpa samalla juteltua myös sitä nahkojen poistosta!
Vaan nyt lueskelemaan teidän muiden blogeja! Pitäisikin päivittää seurattavien listaan lisää blogeja, monia mukavia olen taas viime aikoina löytänyt!
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Pikku mainostusta
Tässä laihtumisen myötä mä huomaan, että musta on tullut ehkä vähän turhamaisempi kuin aiemmin. Mä rakastan vaatteiden shoppailua, voisin vähintään kerta viikkoon ostella kaikkia ihanuuksia. Toki tähän liittyy sekin, ettei niitä vaatteita aiemmin niin vain löytynyt. Nyt löytyisi, ihan liikaakin!
Lisäksi mä rakastan kauneustuotteita ja olen niihinkin alkanut eri tavalla kiinnittää huomiota.
Nyt törmäsin fanttiblogissa ihaniin meikkeihin. Ja sain vielä vinkin mistä niitä tilata, joten niinpä lähti tilaus ulkomaille. Mutta oli todella nopea toimitus, edulliset hinnat ja kaikki sujui kuin rasvattu. HQhairista tilasin ihanaakin ihanamman Urban Decayn primerin pitämään luomivärit oikeilla paikoillaan. Samalla oli pakko tilata saman valmistajan Naked -luomiväripaletti. Ja oli kuulkaas aika kiva tänä aamuna alkaa meikkaamaan ihanilla tuotteilla.
Hiustenlaittotuotteet oli myös edullisia tuolla kaupassa. Joten samalla meni tilaukseen L'orealin shampoo ja hoitoaine. Kaikki tuotteet tuli noin viikossa kotiin saakka, joten täytyy olla kyllä tyytyväinen!
Tässäpä vielä kuvaa noista ihanista ostoksista. Kuvassa myös häivähdys lemppariripsiväriäni, Helena Rubinsteinin Lash Queen Feline black. Ihan parasta mascaraa mitä olen kokeillut.
Lisäksi mä rakastan kauneustuotteita ja olen niihinkin alkanut eri tavalla kiinnittää huomiota.
Nyt törmäsin fanttiblogissa ihaniin meikkeihin. Ja sain vielä vinkin mistä niitä tilata, joten niinpä lähti tilaus ulkomaille. Mutta oli todella nopea toimitus, edulliset hinnat ja kaikki sujui kuin rasvattu. HQhairista tilasin ihanaakin ihanamman Urban Decayn primerin pitämään luomivärit oikeilla paikoillaan. Samalla oli pakko tilata saman valmistajan Naked -luomiväripaletti. Ja oli kuulkaas aika kiva tänä aamuna alkaa meikkaamaan ihanilla tuotteilla.
Hiustenlaittotuotteet oli myös edullisia tuolla kaupassa. Joten samalla meni tilaukseen L'orealin shampoo ja hoitoaine. Kaikki tuotteet tuli noin viikossa kotiin saakka, joten täytyy olla kyllä tyytyväinen!
Tässäpä vielä kuvaa noista ihanista ostoksista. Kuvassa myös häivähdys lemppariripsiväriäni, Helena Rubinsteinin Lash Queen Feline black. Ihan parasta mascaraa mitä olen kokeillut.
tiistai 21. helmikuuta 2012
Täällä ollaan
Edelleen hengissä, vaikka hiljaiseloa tämän blogin suhteen onkin taas ollut. Mä olen pahoillani siitä! Tiedän, että tämä varmaan inspiroisi ja antaisi toivoa monille leikkauksesta haaveileville ja sitä odottaville. Mutta kun ei vain meinaa keksiä kirjoittamista.
Eilen kuitenkin ystäväni kanssa juttelin tästä leikkauksesta ja paljastin hänelle tämän blogini osoitteen (tervetuloa siis vain lukijaksi, sinä ihanuus <3). Samalla tuli sitten itsellä luettua noita ensimmäisiä blogitekstejäni. Jotenkin muistui niin elävästi mieleen ne ajatukset ja tunnelmat siitä, kun tämä kaikki oli vain suurta unelmaa.
Toisaalta ne unelmat nyt jopa naurattavat. Huhtikuussa 2010 olin kirjoittanut ja miettinyt miltä olo tuntuu tasan vuoden päästä siitä kirjoituksesta. Että minkä kokoinen mahtaisin olla tai millaisia vaatteita mahtaisin pukea tuolloin päälle. Nyt tuosta haavekuvan toteutumisestakin on jo aikaa, kohta vuosi. Ja olinhan minä silloin jo huomattavasti tuota kirjoitushetkeä pienempi. Muistelisin, että jossain kolmi- kaksinumeroisten vaihteessa olisi tuossa vaiheessa liikuttu. Työpaikka oli vaihtunut ja tietysti myös vaatekaappi mennyt pienentymisen myötä uusiksi.
Nyt elämä onkin jo ihan eri näköistä kuin tuolloin. Paino alkaa olla jo lähellä normaalipainoa, liikunta maistuu ja tuntuu helpolta, vaatteet löytyvät normaali vaatekaupoista, työpaikka on vaihtunut ja uralla on edetty. Elämä hymyilee.
Mutta uskotteko, tästä on tullut arkipäivää. Vaikka paino on jo huomattavan paljon pienempi, se ei tunnu enää miltään. Tai no, en voi sanoa etteikö se tuntuisi miltään. Kyllähän se hyvältä tuntuu ihan joka hetki, mutta siitä ei kuitenkaan tule sellaisia huippu onnentunteita, mitä sitä tuolloin pari vuotta sitten kuvitteli. Tokikin olin lukenut jo lehdistä aiemminkin, ettei se lihavuuden "parantuminen" poista elämän muita ongelmia. En vain ollut tätä kunnolla uskonut!
Tokikaan en missään nimessä kiellä, ettenkö olisi onnellinen. Mä olen aidosti huippuonnellinen. Mun elämässä on tullut tosi paljon muutoksia viimeisen parin vuoden aikana, oikeasti ne viimeisetkin suuret haaveet on toteutuneet. Ja se tuntuu hyvältä. Mutta samalla arkipäiväiseltä. Näistä toteutuneista haaveista on tullut normaalia eloa ja nyt en enää tiedä mistä haaveilla. Pitäisi varmaan kehitellä uusia haaveita. Elämä tuntuu välillä värittömältä ilman haaveita, joten on uusien aika.
Uusiksi haaveiksi voisin laittaa kropan kehittämisen. Olisi kiva päästä ylimääräisen mahanahan poistoon. Ja olisi kiva saada lihaksia peppuun.
Joku sitä kommenteissa kyselikin, että kuinka pahasti paikat roikkuu. Ja roikkuuhan ne. Onneksi vaatteilla saa jotain peitettyä. Mutta josko jonain päivänä saisi roikotkin pois. Ja lihaksia tilalle. Siinäpä sitä uutta haavetta taas kerrakseen!
Mistä te lukijat haaveilette? Onko teillä muunlaisia haaveita kuin painon pudotus? Ja mitä sen jälkeen, kun se suurin haave toteutuu?
Eilen kuitenkin ystäväni kanssa juttelin tästä leikkauksesta ja paljastin hänelle tämän blogini osoitteen (tervetuloa siis vain lukijaksi, sinä ihanuus <3). Samalla tuli sitten itsellä luettua noita ensimmäisiä blogitekstejäni. Jotenkin muistui niin elävästi mieleen ne ajatukset ja tunnelmat siitä, kun tämä kaikki oli vain suurta unelmaa.
Toisaalta ne unelmat nyt jopa naurattavat. Huhtikuussa 2010 olin kirjoittanut ja miettinyt miltä olo tuntuu tasan vuoden päästä siitä kirjoituksesta. Että minkä kokoinen mahtaisin olla tai millaisia vaatteita mahtaisin pukea tuolloin päälle. Nyt tuosta haavekuvan toteutumisestakin on jo aikaa, kohta vuosi. Ja olinhan minä silloin jo huomattavasti tuota kirjoitushetkeä pienempi. Muistelisin, että jossain kolmi- kaksinumeroisten vaihteessa olisi tuossa vaiheessa liikuttu. Työpaikka oli vaihtunut ja tietysti myös vaatekaappi mennyt pienentymisen myötä uusiksi.
Nyt elämä onkin jo ihan eri näköistä kuin tuolloin. Paino alkaa olla jo lähellä normaalipainoa, liikunta maistuu ja tuntuu helpolta, vaatteet löytyvät normaali vaatekaupoista, työpaikka on vaihtunut ja uralla on edetty. Elämä hymyilee.
Mutta uskotteko, tästä on tullut arkipäivää. Vaikka paino on jo huomattavan paljon pienempi, se ei tunnu enää miltään. Tai no, en voi sanoa etteikö se tuntuisi miltään. Kyllähän se hyvältä tuntuu ihan joka hetki, mutta siitä ei kuitenkaan tule sellaisia huippu onnentunteita, mitä sitä tuolloin pari vuotta sitten kuvitteli. Tokikin olin lukenut jo lehdistä aiemminkin, ettei se lihavuuden "parantuminen" poista elämän muita ongelmia. En vain ollut tätä kunnolla uskonut!
Tokikaan en missään nimessä kiellä, ettenkö olisi onnellinen. Mä olen aidosti huippuonnellinen. Mun elämässä on tullut tosi paljon muutoksia viimeisen parin vuoden aikana, oikeasti ne viimeisetkin suuret haaveet on toteutuneet. Ja se tuntuu hyvältä. Mutta samalla arkipäiväiseltä. Näistä toteutuneista haaveista on tullut normaalia eloa ja nyt en enää tiedä mistä haaveilla. Pitäisi varmaan kehitellä uusia haaveita. Elämä tuntuu välillä värittömältä ilman haaveita, joten on uusien aika.
Uusiksi haaveiksi voisin laittaa kropan kehittämisen. Olisi kiva päästä ylimääräisen mahanahan poistoon. Ja olisi kiva saada lihaksia peppuun.
Joku sitä kommenteissa kyselikin, että kuinka pahasti paikat roikkuu. Ja roikkuuhan ne. Onneksi vaatteilla saa jotain peitettyä. Mutta josko jonain päivänä saisi roikotkin pois. Ja lihaksia tilalle. Siinäpä sitä uutta haavetta taas kerrakseen!
Mistä te lukijat haaveilette? Onko teillä muunlaisia haaveita kuin painon pudotus? Ja mitä sen jälkeen, kun se suurin haave toteutuu?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)