Mitä teen sitten kun olen laihempi?

Tämä kysymys pyöri mun huulilla vielä pari vuotta sitten, ollessani isoimmillani ikinä, juuri hetki ennen leikkausta. Ja ne asiat mitä tuolloin mietin:
- voin ostaa ihania, ihania vaatteita, minun ei tarvi vilkaistakaan plus-kokojen puolelle kaupassa
- mahdun istumaan lentokoneessa, niin että saan pöydän laskettua
- mahdun ylipäänsä istumaan lentokoneessa mainiosti
- voin pukeutua kauniisti ja näyttää hyvältä
- mahdun huvipuistossa kaikkiin laitteisiin ja turvakaaret menee kiinni
- huvipuistossa ei tule missään laitteessa painoraja vastaan
- voin juosta tuntematta, että kuolisin sadan metrin jälkeen
- voin kävellä kadulla ilman, että kukaan kiinnittää huomiota siihen miten iso olen.

Ainakin näistä haaveilin aiemmin, joskus olen johonkin laihisfoorumillekin näitä listannut. Ja tiedättekö mitä? Joka ikinen näistä kohdista on toteutunut. Se on käsittämätöntä, kun yhtäkkiä se iskee tajuntaan, että elämän suurimpien haaveiden lisäksi myös nämä ovat toteutuneet. Vaikka ne saattavat normaalipainoisesta tuntua kummallisilta asioilta, runsaasti ylipainoiset tietävät tasan tarkkaan miltä näiden toteutuminen tuntuu.

Lentokonehaaveet on toteutuneet jo muutamaankin otteeseen. Muistan, kun ensimmäistä kertaa "pienenä" menin koneeseen, mun oli pakko koittaa laskea se tarjotinpöytä. Ihan vain siksi, että näin miten hyvin sinne väliin mahduin. Samoin junassa oli pakko kokeilla miten se tarjotin eteen mahtui. Huvipuistossa olen päässyt joka ikiseen laitteeseen, ei tullut painoraja vastaan. Ja turvakaaret mahtuivat kolahtamaan helposti kiinni jopa lasten laitteissa. Toki olen aina onneksi niihin isompanakin mahtunut, mutta silti tämä tuntui nyt kivemmalta. Vaatteita voisin ostella paljon paljon ja vielä enemmän. Harmi, kun tilipussi tulee uhkaavasti liian usein vastaan. Juokseminen sujuu, pari-kolme kilometriä mukavasti. Seuraava haave sen suhteen olisi puolimaraton. Mä olen tainnut tulla hulluksi :S Ja kadulla ei varmaankaan enää kukaan katso sillä silmällä, että jopas tuossa on iso nainen. Päinvastoin, sitä saa ihan erilaisia, hyväksyviä ja jopa ihailevia katseita välillä. Uskomatonta. Vaikka sinällään elämä ei suuresti ole muuttunut laihtumisen myötä, tuntuu useat elämän pienet vivahteet silti paremmilta.

Voi kun tämän onnellisuuden näistä asioista muistaisi aina arjessa pitää mukana.

Hiljaiselosta päivitystä

Mä huomaan, että aina muutaman kuukauden välein tulee tämä päivitysinspiraatio. Saapa nähdä milloin taas seuraavan kerran innostun tänne rustailemaan, en uskalla mitään luvata. Mutta tässä kun on vielä muutama lomaviikko edessä, niin sitä on enemmän aikaa seurailla myös tätä nettimaailmaa ja sitä kautta myöskin omille päivityksille aikaa edes välillä.

Mä lueskelin äsken Sitten kun -blogia ja mietin, että mä en ole tainnutkaan tuosta hiustenlähtöasiasta tänne koskaan mitään kirjoitella. Ehkä. Joten tässäpä jotain mietteitä siitä. Leikkauksen läpikäyneille, tai varmasti myös monelle muulla tavalla paljon painoa pudottaneelle, taitaa hiustenlähtö olla melkoisen tuttu ongelma. Sitä se oli myös minulla. Muutama kuukausi leikkauksesta, alkoi hiuksia irrota melkoisen paljon. Harjaan jäi joka kerta iso kasa tukkaa ja tuntuu, että vessan lavuaarikin oli aina täynnä mun hiuksiani, kun olin siinä itseäni laittanut työkuntoon. Vitamiineja söin toki säännöllisen epäsäännöllisesti (pakko myöntää, etten ole niiden suhteen kyllä tarpeeksi orjallisesti ohjeita noudattanut *nolo*). Ja veriarvot oli kaikissa tarkastuksissa hyvät. Silti hiuksia vain irtosi. Ja myös kynnet tuntuivat olevan melko huonossa kunnossa jossain vaiheessa. Mutta myös tästä ongelmasta selvittiin ajan kanssa. Jossain vaiheessa hiustenlähtö lakkasi ja kynnet alkoivat vahvistua. Uutta hiusta alkoi kasvaa ja olikin vaihe, jolloin muutenkin ohuissa hiuksissani oli inhottava muutaman sentin mittainen sänki. Ja tuolloin kampaaja ei suositellut edes kovia värikäsittelyjä hiuksiini, että se pääsisi vahvistumaan kunnolla. Eli jollain huuhteluilla mentiin ja täytyy myöntää, etten ehkä ollut tuossa vaiheessa kaikkein edustavimmillani. Nyt kuitenkin tuosta selvittyäni, hiukset ovat ehkä jopa aavistuksen aiempaa vahvemmat. Sänki on saavuttanut muun hiuksen pituuden ja tämä pää alkaa olla taas ihan kiva, varsinkin kun saa taas väriäkin siinä käyttää paremmin! :)

Toinen asia, mikä saattaa muuttua leikkauksen tai painonpudotuksen myötä, on kuukautiskierto. En tiedä olenko kauhean pätevä tästä asiasta sinänsä puhumaan, kun itselläni on hormonikierukka, joka saattaa myös vaikuttaa kiertoon. Mutta silti siinä on tullut muutoksia. Aiemmin kierukka oli välillä jopa kadottanut kuukautiseni lähes kokonaan, tai ainakin ne tulivat hyvin hyvin harvakseltaan (pari kertaa vuodessa) ja epäsäännöllisesti. Nyt kuukautiskiertoni on päivälleen säännöllinen. Tosin vuoto on onneksi hyvin niukkaa, eli eipä tuo kauheasti onneksi arkeen vaikuta. Jotenkin sitä vain tuntee ehkä olonsa tavallaan jopa naisellisemmaksi tämänkin asian myötä :D

Ai niin, olihan mulla vihdoin myös "vuositarkastus" leikkauksesta. Puolitoista vuotta operaation jälkeen, eli täällä on melkoisen paljon kyllä lääkäriajat myöhässä. Mutta enpä mä tuota kovasti kiiruhtanutkaan, kun ei mulla ole ollut edelleenkään mitään ongelmia. Veriarvot olivat aivan huiput, kolesteroliarvoista lääkäri erityisesti sanoi, että yleensä moisiin arvoihin pääsee vain lääkityksellä. Verikokeet multa otettiin itse asiassa kahteen otteeseen, koska ravintoterapeuttikäynnin ja lääkärikäynnin välissä oli pari kuukautta aikaa. Ensimmäisissä verikokeissa oli D-vitamiini hiukan alakanttiin, samoin B-vitamiini. Mutta se varmaan johtui tuosta laiskahkosta vitamiininsyönnistäni, josta aiemmin mainitsinkin. Mutta kokeiden jälkeen aloin syömään vitamiinit säännöllisemmin, joten lääkärikäyntiin mennessä oli saatu nekin arvot huippulukemiin. B-vitamiinista muuten huomaankin itsekin jos se on alhainen; suupielet alkavat rohtua ja halkeilla. Tuolloin olen omatoimisesti ottanut vähä tujumman kuurin vitamiinia ja hetken päästä on taas suupielet kunnossa. 

Nahkaleikkauksesta oli myös lääkärin kanssa puhetta. Hän katsoi noita mun roikkoja ja sanoi, että ne näyttää kyllä sen verran lieviltä, ettei hän välttämättä lähtisi niitä leikkaamaan. Kuulemma kaikilla synnyttäneillä naisilla kun jonkin verran paikat roikkuu. Mutta kuitenkin hän laittoi lähetteen plastiikkakirurgin arvioon, katsotaan siis mitä siellä sanotaan. Itsehän olisin totta kai operaatioon menossa, jos siihen pääsen. Olisihan se kuitenkin tavallaan piste iin päälle ison pudotuksen jälkeen. Ja minusta tuntuu, etten tuota viimeistä 5 kg:akaan saa puristettua millään, eli voisiko ne viimeiset kilot roikkua noissa roikkuvissa nahoissa? Mene ja tiedä. Mutta kyllähän se ajatus noista eroon pääsemiseki olisi melkoisen houkuttava. Vaikka ne saakin melko hyvin vaatteiden alle piilotettua, mutta jos vielä jonain päivänä saisin ne biksut puettua päälle...

Tulipahan taas rustattua kunnolla, monen kuukauden edestä :D. Saapa nähdä saako seuraavaakin postausta odottaa taas 4 kk. Mitään en lupaa! :)