lauantai 19. tammikuuta 2013

Haaveilua

Kävin tänään shoppailemassa. Tai itse asiassa kävin vain katselemassa vaatteita ja hiukan sovittelemassa. Meinasi jotain tarttua mukaankin, mutta päätin jättää silti ne nyt kauppaan. Jos nahkaleikkaus tulee tässä parin-kolmen kuukauden sisään, ei välttämättä juuri nyt ole järkevää shoppailla vaatteita.

Mä olen nyt tammikuun ajan koittanut katsoa tarkkaan syömisiäni. Tänään silti repsahdin; istun nimittäin tällä hetkellä tässä koneella Fazerin sinisen pähkinäsuklaalevyn kanssa. Onneksi en pysty paria riviä enempää sitä syömään kerralla. Eikä tarvi loppulevystäkään huolia, veikkaan että mieheni ja poikani huolehtivat lopuista kyllä! Joten ehkä koko kuukausi ei ole moisesta pilalla!

Mua on alkanut jännittää leikkaus jo, vaikken tiedä milloin se on. Pari tuttavaanikin on saanut samanlaista leikkuuta varten asioita eteenpäin, joten olen heidän ajatuksiaan myös kuullut. Ja sitä myötä alkanut omaanikin miettiä enemmän. Mä pelkään kipua, joten se pelottaa tuossa kaikkein eniten. Tai entä jos kaikki ei menekään putkeen, jos jotain sattuukin?
Ääh, ei pitäisi murehtia turhia, eikä ainakaan vielä. Selvisinhän mä edellisestäkin leikkauksesta hyvin, miksi en siis tästä?

Mulla ei nyt oikein ajatus luista, taidan mennä pikku päikkäreille Mukavaa viikonloppua lukijoilleni!

perjantai 11. tammikuuta 2013

Shoppailemassa

Aina puhutaan siitä, että pää ei pysy perässä kehon pienenemisessä. Nyt täytyy kyllä myöntää, että tämä taitaa sittenkin pitää paikkansa.
Kävin tässä jokunen päivä sitten shoppailemassa. Löysin ihanan bleiserin ja totesin, ettei siitä ole minun kokoja olemassa, suurin koko on L. Mietin, että XL ehkä menisi, mutta ei tuo L mitenkään.
No, päätin kuitenkin sitä kokeilla.....ja sain todeta sen liian suureksi. Minulle siis sopiva koko oli lopulta koko M. Siis minulle, medium-koko, MINULLE. Se fiilis on vain käsittämätön mikä tälläisesta tulee.

Milloinhan tämä pää tottuu oikeasti asiaan?

perjantai 4. tammikuuta 2013

Iltapaino

Voitteko kuvitella miten mahtava fiilis on siitä, että iltapaino on alle 80? Tällä hetkellä, juuri iltapalan syöneenä, vaakalukema näytti 79,2kg. Saman lukeman olen aiemmin saanut viime viikolla aamulla; alastomana ja mitään vielä syömättä. Nyt se tuntuu jotenkin todellisemmalta, kun vaaka näyttää samaa lukua illalla. Aivan käsittämätön fiilis.

Vuoden vaihteen kunniaksi mulla on löytynyt hyvä tsemppi terveelliseen syömiseen. Lounaalla olen syönyt tosi kevyesti, salaattia tai kalkkunaa ja kasviksia. Ja päivälliseksikin olen valinnut kotona terveellistä ruokaa. Leipää en syö kuin pari viipaletta päivässä, aamuin illoin, mutta nyt olen päättänyt jättää kaikki "pullamössöleivät" kauppaan ja syödä vain terveellistä ja kuitupitoista leipää sen pari palaa. Ja kasviksia paljon., hedelmiä vähän, proteiinia paljon. Rasvoja kohtuudella.
Nyt on toki vasta neljäs päivä, mutta että tämä tuntuu silti hyvältä. Tulee henkisesti hyvä olo, fyysisesti tässä ajassa tuskin näkyy vielä missään. Ja miten helpolta tämä nyt on tuntunut, en ymmärrä miksi se on joskus ollutkin niin äärettömän vaikeaa?!?

Liikunta mulla on ollut täysin retuperällä nyt syksyn ajan. Koko syksyn aikataulu on ollut todella tiukka, ei ole yksinkertaisesti ehtinyt. Tai no, kai se on tekosyy. Kyllä kai sitä ehtisi, jos priorisoisi asiat. Mutta toisaalta mä olenkin priorisoinut nyt, olen antanut aikaa lapsilleni ja parisuhteelleni. Ne ovat tulleet nyt tarpeeseen, perhe on kuitenkin se kaikkein tärkein.
Toisaalta se perhekin voi paremmin, jos äiti voi hyvin. Siksi liikunta tulee saamaan tänä vuonna taas minulta taas enemmän aikaa. Tällä hetkellä olen huonossa kunnossa, joudun pari viikkoa parannella vammaani ennen kuin pääsen kunnolla liikkumaan. Mutta kunhan saan sen kunnolla terään, alkaa salikortille löytyä taas käyttöä :D. Olen miettinyt myös uudenlaista treenimuotoa, mutta siitä tarkemmin myöhemmin, jos saan sen toteutumaan :)

Tämän kirjoituksen myötä haluan harvajoukkoiselle lukijakunnalleni toivottaa mukavaa ja terveempää uutta vuotta 2013!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Plastiikkakirurgilla käynti

Tänään oli käynti plastiikkakirurgin vastaanotolla. Ja lähete roikkojen leikkaukseen saatu.
Kirurgi katseli tuon mahan ja sanoi heti, että näissä leikkauksissa tuo nahanpoisto on tehty vähän kuin "kaupan päälle", ei siitä ole tarvinut kovasti edes keskustella.
Ja kun hän vielä katseli tuota alamahaa, oli sitä mieltä, että ihan hyvä se on poistaa.
Nyt siis odotellaan leikkausaikaa, puolisen vuotta varmaan saa odotella.

Kirurgi kertoili myös leikkauksen kulusta. Ensin poistetaan napa, sitten tehdään sivusuuntaan noin navan korkeudelta viillot navasta molempiin kylkiin. Ja sieltä kyljistä alas karvoituksen reunaan saakka, sen välinen iho poistetaan. Pallean päällä oleva iho venytetään tuohon alamahan päälle ja lopuksi tehdään uusi napa. Leikkaussalissa menee noin kaksi tuntia ja muutama päivä osastolla sen jälkeen (lääkäri puhui vuorokaudesta tai parista, hoitaja muutamasta päivästä). Kuusi viikkoa käytetään korsettia leikkauksen jälkeen, sairaslomaa noin kuukausi.
Kuulostaa kyllä, hmmh, melkoiselta.

Oikeasti sitä miettii myös, että onko tämä tarpeen todella. Ja kyllä vain, kun järjellä mietin, niin ihan tulevaisuuttakin ajatellen tämä on varmasti ihan tarpeellinen toimenpide. Vaikka tuo iho vielä tässä iässä kestäisikin, niin mitä sitten kun mietitään elämää parikymmentä vuotta eteenpäin. Kun ikä alkaa kutosella tai jopa seiskalla, voi olla ettei se iho siellä roikkojen alla enää kestäkään hikoamista, vaan sen kanssa alkaa tulla ongelmia. Ja siinä iässä se leikkauksesta toipuminen ei välttämättä ole kuitenkaan samanlaista. Joten ehkä pitää ajatella myös se järkipuoli tässä asiassa. Plus se, että bonuksena saa timmin mahan :)

Muutakin hyvää siinä käynnissä oli. Kirurgi kehui mun vatsalihaksia =D. Mun piti jännittää ne, koska halusi kokeilla missä kunnossa ne on ja että onko niissä "rakoa" välissä. Ei ollut rakoa ja oli kuulemma tosi timmit lihakset. Eli sixpackia odotellessa :D

Kirurgi puhui myös laihdutuksesta. Eli jos aion joskus vielä laihduttaa, nyt olisi se hetki. Olisi hyvä päästä siihen alimpaan mahdolliseen painoon ennen leikkausta, koska jos vielä sen jälkeen laihtuu, on taas vaara roikkuvasta nahasta. Ja juuri ennen operaatiota ei saa olla kitudieetillä, vaan leikkauksen aikaan pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa. Se nopeuttaa toipumista. Pistää miettimään...

Tällä hetkellä tuon painon suhteen tilanne on se, että tavoitteeseen on 5 kg matkaa. Nahanpoistossa katoaa kuulemma ehkä pari kiloa. Täytyisi siis 3 kiloa pudottaa ennen leikkausta, niin siitä toivuttua olisi tavoite kasassa. Mutta mä mietin, että miten se 3 kilon pudottaminen voi tuntua suuremmalta haasteelta mitä jo pudotettujen 55 kg:n pudotus on ollut? Miten sitä saisi kunnon motivaation taas liikuntaan? Ja pitäisikö sitä taas tosissaan miettiä ruokapäiväkirjaa tai kalorien/proteiinien laskemista? Entä jos sitä ei sittenkään ole vielä tyytyväinen, vaan haluaa vieläkin pudottaa....jos edelleen sitten miettii, että saisipa vielä 5 kg pois.

Tuntuu jotenkin tositosi tyhmältä vaivalta päätään muutamien kilojen pudotuksen takia. Itsekin muistan suurimmillani miten teki mieli sanoa välillä tosi rumasti jollekin, joka murehti vain muutaman kilon pudotuksesta. Että miten ihan oikeasti ne ei näyttäneet edes ylipainoisilta ja miten turhalta se pieni määrä oikeasti tuntui. Ja nyt itse miettii kuitenkin vain muutaman kilon pudotusta. Miten se olisi se viimeinen silaus. Onhan se jollain toisellakin voinut olla viimeinen silaus, jos en vain tiennyt ihmisen historiaa. Tai onko se ollut juuri se ehkäisevä juttu, ettei tarvitsisi koskaan alkaakaan miettiä suurempaa pudotusta?

Tai en tiedä sitten onko omalla kohdalla taustalla se, ettei hahmota vieläkään omaa kehoaan? Edelleen sitä kuvittelee usein olevansa se suurin porukasta. Tai suuren ihmisen vieressä kuvittelee itse olevansa saman kokoinen. Mutta sitten vaikkapa valokuvasta huomaakin totuuden, että sitä saattaakin olla ihan samankokoinen tai jopa pienempi mitä ne muut.

Vai voisiko se kenties olla niin, ettei oikein kukaan hahmota kehoaan kunnolla? Onko niin, ettei muutkaan naiset (yleensä naiset, miehiä syrjimättä) ymmärrä, että ovat jo pieniä? Huolimatta siitä, ettei useimmat ole kokeneet monenkymmenen kilon painonpudotusta. Ja tästä johtuen moni haluaa pudottaa sen muutaman kilon, näyttääkseen entistä paremmilta.

Tiedä häntä sitten miten tuo menee. Siinä kuitenkin muutama ajatus näin perjantai-iltaan, joita tänään pohtinut lääkärikäynnin päätteeksi, kun laihdutusasiat taas ovat ajankohtaisia ainakin jollain tasolla.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kaksi vuotta hurahtanut

Niin se aika kuluu. Leikkauksen kaksivuotispäivä meni huomaamatta ohi. Pudotus siis edelleen sen sama -55kg. Paino ei liiku, ei ylös eikä alas.
Plastiikkakirurgille tuli kutsu. Menen ensi viikolla käymään arviokäynnillä ja saan tuomion joudunko kärsiä tästä roikkuvasta nahasta forever, vai saanko sitä häipymään kirurgin veitsen avulla. Olisihan se vähän piste iin päälle, että siihen pääsisi. Varsinkin kun kyllähän tuolta nahan alta paikat hikoaakin ikävästi.
Mutta jännäämään jäädään....mä ilmoittelen tänne miten käy :)

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kuvia

Ei ole kaunista katseltavaa. Ei etenkään ennen, mutta ei toki jälkeenkään. Vieläkin tuo maha on ISO, mutta ehkä se on silti melkoisen paljon pienempi kuin ennen.


Kuusi vuotta on muuten näissä kuvissa eroa, mutta tuossa ennen kuvassa painoa oli kuitenkin melkein sama mitä ennen leikkausta.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Vaatekatsausta ja minäkuvaa

Ihan alkuun, oli mukavaa huomata, että blogiini oli tullut uusia lukijoita. Tervetuloa!

Täällä on tehty vaateinventaariota. Osan vaatteista olen toki jo laittanutkin eteenpäin tässä matkan varrella. Mutta aika paljon oli vielä vanhoja vaatteita jäljelläkin. Ja oikeastaan vasta nyt, kun käy niitä läpi, sitä tajuaa kunnolla miten suuri sitä on ollut. Silloin isoimmillani en koskaan edes ymmärtänyt sitä omaa kokoani. Ja nyt kun olen pienempi, en silti ymmärrä omaa kokoani =D
Aiemmin suurimmillaan vaatteet olivat kokoa 54/56. Varmaan toki suurimmaksi osaksi kokoa 52. Joka tapauksessa mahdottoman suuria telttoja.
Tällä hetkellä suurin osa vaatteistani on kokoa 42. Osa jopa vähän pienempiä. Isompana mä aina ajattelin, että jos joskus saan vedettyä koon 44 päälleni, olen ikionnellinen. Mutta jälleen kerran saan huomata sen, että nälkä kasvaa syödessä. Tuo 42 tuntuu muka suurelta koolta, vaikka se taitaa olla suomalaisten naisten yleisimpiä kokoja. Silti sitä miettii, että jos joskus se 38 mahtuisi....

Vähän mietityttää kyllä, että milloin minusta on tullut niin .... pinnallinen. Mä alan kuulostaa juuri siltä, miltä turhamaiset naiset mielestäni kuulostivat silloin kun olin suurempi. Jos joku silloin sanoi, että haluaisi pudottaa 5-10 kg, se kuulosti minusta tosi turhamaiselta. Vaikka en sitä koskaan ääneen sanonut, teki mieli joskus sanoa, että katso peiliin ja mieti vähän. Että tässä vieressäsi on ihminen, joka voisi helposti pudottaa 50 kg, olematta silti liian laiha. Se oikeasti välillä suoraan sanottuna ketuttikin, että joku murehti tuollaisista kilomääristä. Miksi sitten minustakin on tullut juuri samanlainen? Onko se sitten oikeasti niin, että ihmiset eivät osaa katsoa itseään realistisesti sieltä peilistä. Onko omakuva aina niin vaikea käsittää? Toisaalta omassa tapauksessani sen ymmärrän, enhän ole tottunut tämänkokoiseen kehoon, kun olen tätä vasta lyhyen aikaa kantanut. Mutta onko se niin, ettei tähän totu koskaan? Tulenko aina olemaan sellainen, joka haluaisi pudottaa vielä muutaman kilon? Saada vielä hiukan litteämmän vatsan? Tai hiukan muodokkaamman takapuolen? Onko ihminen koskaan täysin tyytyväinen itseensä? Ja jos on, miten tuon tyytyväisyyden voi saavuttaa?