Soittelin sisätautipolille ja kyselin lähetteeni perään. Eipä ollut polilla vielä näkynyt . Hoitaja sanoi, että on todennäköisesti juuttunut työterveyden saneluun vielä. Ensi viikolla pitää soitella uusiksi ja mikäli ei silloinkaan ole saapunut, pitää kysellä toiselta lääkäriltä, kun toukokuun lopulla olen muissa asioissa menossa. Mutta luulisin, että on lähete tuohon mennessä jo löytänyt perille, toivottavasti!

Samalla kyselin jonotustilannetta polin suhteen. Kuulemma kaikkein pisin jono on ylävatsan ultraan. Ja mun aika menee todennäköisesti johonkin heinä-elokuulle. Ja sen jälkeen lähtee lähete eteenpäin leikkaavaan sairaalaan, johon on tällä hetkellä käsittääkseni noin 3-4 kuukauden jono. Joten on tässä vielä odoteltavaa...

Tuolla polilla kuulemma tehdään tosiaan ylävatsan ultra, gastroskopia, ravitsemusterapeutin käynti ja verikokeita. Gastroskopia pelottaa ihan tautisen paljon, enemmän mitä itse leikkaus. Toisaalta se on ohi vajaassa kymmenessä minuutissa, sen avulla yritän selvitä.

Mutta odottelu jatkukoon....

Ensmmäinen askel selätetty

Eli lähete tuli että pätkähti. Ihana lääkäri, kuunteli hyvin, mietti ja pohdiskeli ja hitaasti tuli vastauksia. Kovasti käytiin läpi mitä keinoja on tähän mennessä käyty läpi ja millaisia tuloksia niistä on saatu. Ja myös muita sairauksia kyseltiin, mutta niitähän ei mulla ole. Mutta bmi on riittävä silti, joten lopulta se lause sieltä tuli: "Nämä kunnalliset kriteerithän on mitä on, mutta hänestä sinä ne täytät kyllä. Hän laittaa lähetteen eteenpäin".

Autossa vain istuin, itkin ja tärisin kun se oli ohi. Mieletöntä. Taitaa se matka oikeastikin alkaa!!

Jännittää!!!

Tänään on se ensimmäinen lääkäri. Vähän jännittää mitä siellä mahdetaan sanoa. Toivon niin kovasti, että saisin puoltavan lausunnon ja heti täältä.

Olen toki jo varautunut myös kieltävään vastaukseen. Tiedän jo kuka lääkäri meidän kaupungissamme näitä puoltaa, joten varasin varmuuden vuoksi häneltäkin jo ajan yksityiselle puolelle. Koska aikoja oli vain pari jäljellä, en uskaltanut ottaa riskiä ja jättää varaamatta, ettei venyisi tämä prosessi enää yhtään enempää. Mutta jos tänään tärppääkin, voin perua tuon ajan yksityiseltä puolelta.

Tämä olo on jo nyt aika hassu. Mä alan olla tosi varma päätöksestäni ja mitä enemmän otan asiasta selvää, sitä enemmän tämä tuntuu juuri siltä mun omalta jutulta. Tämä on se keino, joka vihdoin voi toteuttaa elämäni suurimman haaveen, olla joskus vielä normaalipainoinen.

Asia pyörii mielessä ihan koko ajan. Aamulla huomasin miettiväni, että missähän vaiheessa prosessini on tasan vuoden päästä. Minkähän kokoinen mahdan olla 22.4.2011. Mitä teen juuri tuona aamuna ja millaiset vaatteet puen päälle. Olenko onnellinen ja tyytyväinen ratkaisuuni.

Ja samalla myös on koko ajan pieni hauska asia mielessä. Jos kävelen jossain, niin tulee olo että katsokaapa vain kaikki ihmiset oikein tarkkaan, tässä minä olen isoimmillani mitä ikinä. Mutta tepä ette tiedä sitä pientä salaisuutta, jota kannan mukanani....minä pienenen tästä koko ajan, aluksi hitaammin, mutta jossain vaiheessa tahti nopeutuu aika lailla. Samanlainen olo kuin alkuraskaudessa, silloin se maha vaan muuttui toiseen suuntaan .

Mutta muutaman tunnin päästä tulen ilmoittelemaan miten käy!

Toivo nostaa hiukan päätään

Eräs hyvä ystäväni oli tänään sattumalta törmännyt ihmiseen, joka on leikattu tammikuussa. Tämä ihminen asuu siis samassa kaupungissa kuin itse asun.

Hän oli käynyt yksityislääkärillä hakemassa lähetteen ja oli saanut sen ilmeisesti melko helpolla. Tämä käynti oli tapahtunut lokakuussa ja hänet oli leikattu jo tammikuussa! Eli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen! Ja tuosta ensikäynnistä oli paino pudonnut useita kymmeniä kiloja. Ihan mahtavaa, tämä antaa kovasti toivoa itsellekin!

Josko sitä vaikka itsekin saisi näin nopeasti tämän prosessin eteenpäin!

Odottavan aika on pitkä. Siltä se tosiaan tuntuukin. Ensimmäiseen lääkäriinkin vielä jo viikko, siitä kai keskimääräinen odotusaika puolestatoista vuodesta kahteen vuoteen. Ja itse leikkauksestakin mennee ainakin vuosi ennen kuin aletaan olla lähelläkään normaalipainoa. Mutta toiveena siis voisi olla, että 35-vuotisjuhlia voisi jo bilettää normaalikokoisena. Ehkä.

Kun nyt pääsisi sinne ensimmäiseen lääkäriin. Ja saisi lähetteet eteenpäin. Pelottaa kovasti, jos lääkäri ei katsokaan minua sopivaksi leikkaukseen. Toivotaan kovasti ettei niin käy.

Toistaiseksi siis vain odotellaan, edelleen.

Ensimmäinen etappi

Ensimmäinen etappi matkalla tulee olemaan ensimmäinen lääkärikäynti. Siihen on vielä hetki aikaa, mutta toivon saavani sieltä ymmärrystä ja lähetettä eteenpäin. Samaiselta lääkäriltä sain viime syksynä reseptin Reductiliin ja vahvemman annoksen tammikuussa. Kuitenkin kun olin tuota vahvempaa annosta menossa apteekista hakemaan, sain kuulla että se oli edellisenä päivänä poistettu markkinoilta. Tuo lääke oli antanut mulle hiukan toivoa, se oli edes hitusen vienyt ruokahalua pienemmäksi ja sen avulla olin saanut muutamia kiloja putoamaan. Mutta kun sain kuulla, ettei sitä saa, on kuin matto olisi vedetty jalkojen alta, se viimeinen toivo.

Nyt olen tässä kevään pyöritellyt asioita mielessäni ja lueskellut erilaisia laihdutuspalstoja sekä kokemuksa laihdutusleikkauksista. Ja kun vanhemmillenikin uskaltauduin asiasta puhumaan, saamatta suurta vastustusta, uskalsin tehdä sen rohkean päätöksen, että varasin lääkäriajan.

Ehkä minä vielä jonain päivänä tunnen miltä tuntuu painaa alle 100 kiloa. Ehkä minä vielä jonain päivänä saan marssia vaatekauppaan ja ostaa juuri sen ihanan vaatteen, jota katselen. Ja ehkä minä vielä jonain päivänä saan tietää miltä tuntuu olla normaali. Ei ylipainoinen, ei iso, vaan normaali. Äiti joka jaksaa antaa huomiota lapsille ja leikkiä ja juosta heidän kanssaan ulkona. Siihen on vielä pitkä matka, mutta ehkä vielä joskus.....